Everyday Sociology Blog

Bradley Wright

Kun on kyse rikollisuuden ja poikkeavuuden selittämisestä, sosiologit opettavat aina paria teoriaa, ja yksi niistä on Mertonin kanta-teoria. Robert Merton (1910-2003) oli luultavasti merkittävin amerikkalainen sosiologi. Hänen kanta-teoriansa lähtee yleisestä oletuksesta, että yhteiskunnat tarjoavat sekä kulttuurisesti arvokkaita päämääriä että kulttuurisesti arvokkaita keinoja. Tavoitteet perustuvat yhteiskunnassa jaettuihin oletuksiin siitä, mihin ihmisten tulisi pyrkiä eli mikä on menestystä. Täällä Yhdysvalloissa se on amerikkalainen unelma – hyväpalkkainen työ, mukava talo, pari lasta ja uudet autot. Keinot ovat keinoja, joilla päämäärät on tarkoitus saavuttaa. Täällä Yhdysvalloissa menestyksen narratiivissa korostetaan kovaa työtä ja koulutusta. Periaatteessa tarina on, että jos teet kovasti töitä ja käyt koulua, sinusta voi tulla mitä tahansa, mitä haluat.

Mertonin mukaan asiat muuttuvat mielenkiintoisiksi, kun tavoitteiden ja keinojen välillä on epätasapaino. Tarkemmin sanottuna silloin, kun yhteiskunta ei tarjoa kaikille keinoja saavuttaa asettamiaan tavoitteita. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka tavoittelevat jotakin sellaista, mitä he eivät todennäköisesti voi saavuttaa. Tämän seurauksena Mertonin mukaan syntyy jotakin, jota kutsutaan rasitukseksi, epämiellyttäväksi tunnetilaksi. Suoraan sanottuna en ole aivan varma, mitä elimistössä tapahtuu rasituksessa, mutta se näyttää olevan sekoitus ahdistusta, stressiä ja suuttumusta.

Kun joku tuntee tätä rasitusta, on olemassa kourallinen tapoja, joilla hän voi käsitellä sitä, ja jotkut reaktiot rasitukseen voivat johtaa rikolliseen käyttäytymiseen. Mertonin termein sanottuna rasitukseen voi reagoida mukautumalla. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilö hyväksyy sekä yhteiskunnan tavoitteet että keinot ja vain raahautuu eteenpäin tekemällä sitä, mitä hänen on tarkoitus tehdä päästäkseen eteenpäin. Toinen reaktio on ritualismi. Tällöin henkilö luopuu yhteiskunnan tavoitteista ja hyväksyy, ettei hän koskaan saavuta niitä, mutta jatkaa keinoja.

Sanotaan, että henkilö luopuu amerikkalaisesta unelmasta, mutta jatkaa silti joka päivä töihin menemistä aivan samalla tavalla. Perääntymiseen kuuluu sekä tavoitteiden että keinojen hylkääminen. Joku saattaa esimerkiksi vain jättäytyä pois yhteiskunnasta ja luopua kaikesta. Kapinointiin kuuluu myös tavoitteiden ja keinojen hylkääminen, mutta kapinointi, toisin kuin vetäytyminen, merkitsee uusien tavoitteiden ja keinojen löytämistä niiden saavuttamiseksi. Lopuksi innovaatio on yhteiskunnan tavoitteiden hyväksymistä, mutta uusien keinojen keksimistä niiden saavuttamiseksi, keinoja, joita yhteiskunta ei hyväksy. Tämä johtaa yleisesti poikkeavuuteen ja rikollisuuteen.

Havainnollistaaksemme kutakin näistä vasteista rasitukseen, joita Merton kutsui ”sopeutumistavoiksi” (muuten luulen, että me sosiologit saamme enemmän palkkaa, kun keksimme hienoja termejä), tarkastellaan yksinkertaista opiskelijan poikkeavuutta: tentissä huijaamista. Korkeakouluopiskelijoiden on tarkoitus saada hyviä arvosanoja ja valmistua – tämä on heidän kulttuurisesti arvostettu tavoitteensa. Heidän oletetaan saavuttavan tämän opiskelemalla ahkerasti ja oppimalla paljon – muita kulttuurisesti arvostettuja tavoitteita. Mertonin näkemys yhdenmukaisuudesta toteutuu siis silloin, kun opiskelijat tekevät juuri näin, kun he opiskelevat ahkerasti, saavat hyviä arvosanoja ja valmistuvat.

Mitä kuitenkin tapahtuu, kun opiskelijat eivät pysty saavuttamaan heille asetettuja tavoitteita? No, he voivat vain jatkaa tunneilla käymistä ja opiskelua, vaikka he menestyvät huonosti ja heillä on vain vähän toivoa akateemisesta menestyksestä. Tämä on ritualismia. He voisivat myös vain luopua kaikesta ja jäädä asuntolahuoneeseensa pelaamaan videopelejä ja juhlimaan. Tämä olisi retriittisyyttä. He voisivat määritellä uudelleen korkeakoulun tavoitteet ja keinot – että kyse on pikemminkin yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamisesta kuin oppimisesta, ja niinpä he saattaisivat ryhtyä mielenosoittajiksi. Tämä olisi kapinallisuutta. Lopuksi he voisivat pitää kiinni visioista akateemisesta menestyksestä, mutta saavuttaa sen paheksutuilla keinoilla, kuten kokeissa huijaamisella tai töiden plagioinnilla. Tämä olisi innovointia.

Okei, tähän mennessä olen antanut teille melko vakiomuotoisen esityksen rasitusteoriasta, mutta mietin, voisimmeko laajentaa sen soveltamista laajempaan joukkoon tavoitteita ja keinoja, mukaan lukien kulttuuriset maut ja muodit. Se, mikä sai minut miettimään tätä, ja mikä on sysäyksenä niin monelle asialle elämässäni, on Ben & Jerryn jäätelö. Rakastan nimittäin syödä jäätelöä, erityisesti kuumina kesäpäivinä (vaikka talvipäivätkin sopivat mainiosti). Tämän seurauksena lihoin, mutta en huomannut sitä, koska käytin shortseja koko kesän. Nyt syksyn tultua olen kuitenkin huomannut, että yksikään pitkistä housuistani ei enää sovi minulle. Mitä minun pitäisi tehdä? Sosiologina kysyn WWMD (What would Merton do)? Ja niinpä käännyn kantateorian puoleen etsiäkseni vaihtoehtoja.

Kulttuurisesti arvostettu tavoite on näyttää hoikalta, ja kulttuurisesti arvostetut keinot ovat hyvä syöminen ja säännöllinen liikunta. Yhdenmukaisuus tarkoittaisi siis terveellistä, hyväkuntoista elämäntapaa, jossa näytän hyvältä ja housut sopivat minulle. Ritualismi olisi sitä, että jatkan sanomista, että olen dieetillä, mutta en oikeasti muutu. Retriittisyys olisi vain luopumista ja elämistä verkkareissa tai ehkä isompien housujen ostamista. Innovaatio olisi jonkinlainen leikkaus tai ehkä vyötärön pitäminen. Kapinointi olisi muodin odotusten tyrannian kukistamista ja shortsien käyttämistä ympäri vuoden (mikä on hieman haastavaa Uudessa Englannissa).

Mitä minä teen? Voi sitä rasitusta.