Cobell v. Salazar

Elouise Cobell oli pankkiiri ja rahastonhoitaja liittovaltion tunnustamassa Blackfeet Confederaatiossa Montanassa. Hän huolestui 1900-luvun loppupuolella yhä enemmän todisteista, joiden mukaan liittovaltion hallitus oli hoitanut trustitilejä huonosti ja jättänyt maksamatta alkuperäisamerikkalaisille kuuluvia rahoja. Kun 1980- ja 1990-luvuilla tehdyt lobbaustoimet uudistusten aikaansaamiseksi eivät onnistuneet, hän päätti nostaa ryhmäkanteen.

Cobell v. Babbitt nostettiin 10. kesäkuuta 1996. Nimettyjä kantajia ovat Elouise Cobell, Earl Old Person, Mildred Cleghorn, Thomas Maulson ja James Louis Larose. Vastaajina ovat Yhdysvaltain sisäasiainministeriö ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriö. Cobellin mukaan ”tapaus on paljastanut liittovaltion virkamiesten huonon hallinnon, taitamattomuuden, epärehellisyyden ja viivyttelyn”. Kantajat väittivät, että ”hallitus on laittomasti pidättänyt yli 150 miljardia dollaria intiaaneilta, joiden maat otettiin 1880-luvulla vuokralle öljy-, puu-, mineraali- ja muille yhtiöille maksua vastaan”. Intiaanien kantajaryhmää edustivat alusta lähtien asianajajat Dennis M. Gingold (joka lähti vuonna 2012 sovinnon jälkeen), Thaddeus Holt ja Native American Rights Fundin asianajajat, kuten Keith Harper ja John EchoHawk. Sisäministeriötä edustivat presidentin nimittämät henkilöt, ensin Bruce Babbitt, sitten Gale Norton, Dirk Kempthorne ja lopulta Ken Salazar.

Juttu annettiin tuomari Royce Lamberthille, josta tuli lopulta sisäministeriön ankara kriitikko, joka esitti joukon jyrkästi muotoiltuja lausuntoja.

Oikeuden määräyksestä (kantajien pyynnöstä) oikeudenkäynnissä osa sisäasiainministeriön verkkosivuista, mukaan lukien Bureau of Indian Affairs (BIA), suljettiin joulukuusta 2001 alkaen. Syyksi sulkemismääräykselle ilmoitettiin trustitietojen eheyden suojaaminen, koska oli olemassa huoli siitä, että ministeriön ulkopuoliset henkilöt voisivat päästä käsiksi trustitietoihin ja manipuloida niitä. Määräys esti myös ministeriön sisäisiä henkilöitä käyttämästä Internetiä.

Vuonna 2002 ministeriö määräsi, että sulkeminen laajennetaan koskemaan myös intiaanien kansallista pelikomissiota (National Indian Gaming Commission), mikä olisi aiheuttanut vakavia häiriöitä intiaanien rahapelaamisen sääntelyssä, koska komissio käytti Internet-yhteyksiä sormenjälkitarkastusten tekemiseen pelialalla työskentelevien henkilöiden taustatutkimuksia varten. NIGC vastusti voimakkaasti sulkemismääräystä ja auttoi näin vahvistamaan asemaansa itsenäisenä liittovaltion virastona. D.C:n piirituomioistuimen 14. toukokuuta 2008 antaman määräyksen jälkeen BIA:n ja muiden sisäasiainministeriön virastojen ja toimistojen Internet-yhteydet palautettiin.

Varhaiset voitot kantajille Muokkaa

Cobell on pohjimmiltaan päämiesoikeudellinen tapaus, jossa kantajat väittävät, että hallitus on rikkonut luottamusvelvollisuuksiaan intiaanien edunsaajia kohtaan. Kantajat vaativat oikeusapua, joka on täydellinen historiallinen kirjanpito kaikista Individual Indian Monies (IIM) -tileistä. Vaikka Cobell ei teknisesti ole rahakorvausjuttu – yli 10 000 dollaria ylittävät rahakorvausvaatimukset hallitusta vastaan on nostettava Yhdysvaltojen liittovaltion tuomioistuimessa – kantajat väittävät, että täydellinen kirjanpito osoittaa, että IIM-tileillä on miljardien dollarien arvosta virheellisiä tietoja. Jos tuomioistuin tukisi tätä väitettä, kantajat käyttäisivät tällaista toteamusta hyväkseen ja vaatisivat kaikkien IIM-tilien saldojen oikaisemista.

Department of the Interior (DOI) Factual Stipulations (jätetty 11. kesäkuuta 1999)

1. sisäasiainministeriö ei voi toimittaa kaikille tilinomistajille neljännesvuosittaista raporttia, josta käy ilmi varojen lähde sekä voitot ja tappiot.
   1. sisäasiainministeriö ei valvo riittävästi kaikkien IIM-tilien haltijoiden tuloja ja menoja.
   2. sisäasiainministeriön säännölliset täsmäytykset eivät riitä varmistamaan kaikkien tilien oikeellisuutta.
   3. vaikka sisäasiainministeriö antaa kaikkien IIM-tilinhaltijoiden saataville heidän tilinsä päivittäisen saldon ja voi antaa määräajoin tiliotteita tilien saldoista, ministeriö ei anna kaikille tilinhaltijoille määräajoin tiliotteita tiliensä kehityksestä.
   4. Sisäasiainministeriöllä ei ole kirjallisia toimintaperiaatteita ja menettelytapoja kaikkia rahaston hallinto- ja kirjanpitotoimintoja varten.
   5. Sisäasiainministeriö ei tarjoa riittävää henkilöstöä, valvontaa ja koulutusta kaikkia rahaston hallinnointiin ja kirjanpitoon liittyviä näkökohtia varten.
   6. kirjanpitojärjestelmä .

   Joulukuussa 1999 District Court for the District of Columbia totesi asian kantajien hyväksi ja yksilöi viisi erityistä rikkomusta, jotka oikeuttivat ennakoiviin toimenpiteisiin:

   1. Sisäasiainministeriöllä ei ollut kirjallista suunnitelmaa puuttuvien tietojen keräämiseksi
   2. Sisäasiainministeriöllä ei ollut kirjallista suunnitelmaa, joka koskisi IIM:n säilyttämistä…liittyvät Trust-asiakirjat, joita tarvitaan kirjanpidon laatimiseksi
   3. Sisäministerillä ei ollut kirjallista arkkitehtuurisuunnitelmaa
   4. Sisäministerillä ei ollut kirjallista suunnitelmaa, joka olisi koskenut Sisäministeriön Trust-hallintotehtävien henkilöstöresursseja
   5. Sisäministeri ei ollut rikkonut luottamusvelvollisuuttaan säilyttää IIM-Related Trust Documents eikä hänellä ollut korjaussuunnitelmaa tämän velvollisuuden rikkomisen korjaamiseksi

   Tämä päätös vahvistettiin muutoksenhakutuomioistuimessa helmikuussa 2001.

   Kesäkuussa 2001 sisäministeri Norton antoi direktiivin, jolla perustettiin Office of Historical Trust Accounting (OHTA), jonka tehtävänä oli ”suunnitella, organisoida, ohjata ja toteuttaa IIM-tilien (Individual Indian Money Trust) historiallinen kirjanpito”, kuten sekä tuomioistuin että vuoden 1994 laki olivat määränneet.

   Lamberthin erottaminenEdit

   11. heinäkuuta 2006 U.S. Court of Appeals for the District of Columbia Circuit, joka asettui hallituksen kannalle, erotti tuomari Lamberthin tästä tapauksesta todeten, että Lamberth oli menettänyt puolueettomuutensa. ”Päättelemme vastahakoisesti, että tämä on yksi niistä harvoista tapauksista, joissa uudelleensijoitus on välttämätön”, tuomarit kirjoittivat.

   Lamberth, jonka presidentti Ronald Reagan nimitti tuomariksi, tunnettiin siitä, että hän sanoi mielipiteensä. Hän antoi toistuvasti tuomioita intiaanien puolesta heidän ryhmäkanteessaan. Hänen lausunnoissaan hallitus tuomittiin ja sisäasiainsihteerit Gale Norton ja Bruce Babbitt tuomittiin oikeuden halventamisesta tapauksen käsittelystä. Muutoksenhakutuomioistuin kumosi Lamberthin tuomion useita kertoja, mukaan lukien Nortonia vastaan nostettu syyte oikeuden halventamisesta. Vuonna 2005 annetun erityisen ankaran lausunnon jälkeen, jossa Lamberth haukkui sisäministeriötä rasistiseksi, hallitus pyysi vetoomuksella muutoksenhakutuomioistuinta erottamaan hänet, koska hän oli kuulemma liian puolueellinen jatkaakseen asian käsittelyä.

   Vetoomustuomioistuin totesi, että jotkut tuomari Lamberthin lausunnot menivät liian pitkälle, ja ”useaan otteeseen piirituomioistuin tai sen nimittämät henkilöt ylittivät puolueettoman välimiehen roolinsa”. Tuomioistuin kirjoitti Lamberthin uskovan, että rasismi sisäministeriössä jatkui ja on ”dinosaurus – moraalisesti ja kulttuurisesti välinpitämätön perintö häpeällisen rasistisesta ja imperialistisesta hallituksesta, joka olisi pitänyt haudata jo vuosisata sitten, viimeinen säälittävä etuvartio välinpitämättömyydestä ja englantilaisuudesta, jonka luulimme jättäneemme taaksemme”.”

   Vetoomustuomioistuin määräsi, että asia siirretään toiselle tuomarille.”

   Internet-yhteyden palauttaminenEdit

   Tuomari James Robertson antoi 14. toukokuuta 2008 määräyksen, jonka mukaan viisi sisäministeriön virastoa ja toimistoa voidaan liittää uudelleen internetiin. Office of the Solicitor, Bureau of Indian Affairs, Office of Hearings and Appeals, Office of the Special Trustee ja Office of Historical Trust Accounting olivat olleet ilman yhteyttä 17. joulukuuta 2001 lähtien, jolloin hallitus antoi suostumusmääräyksen, jossa määriteltiin, miten asianomaiset virastot voivat osoittaa, että ne noudattavat sääntöjä, ja miten ne voivat liittyä uudelleen internetiin. Tuomari Robertsonin määräyksellä suostumusmääräys kumottiin. Seuraavien viikkojen aikana nämä virastot ja toimistot yhdistettiin uudelleen, ja niiden verkkosivut tulivat jälleen julkisesti saataville.

   Historiallisen kirjanpidon oikeudenkäyntiEdit

   Vuonna 2008 käräjäoikeus tuomitsi kantajille 455,6 miljoonaa dollaria, mistä molemmat osapuolet valittivat. Cobell v. Kempthorne, 569 F. Supp.2d 223, 226 (D.D.C. 2008).

   29. heinäkuuta 2009 D.C.:n vetoomustuomioistuin kumosi tuomion ja palautti käräjäoikeuden edellisen päätöksen Cobell XXI:ssä. Ks. Cobell v. Salazar (Cobell XXII), 573 F.3d 808 (D.C. Cir. 2009).